Lumisade (v2)

Lähes kolme kertaa pidempi 2. versio (n. 2000 sanaa). Hieman runomitta haahuilee ja pilkkukuume oireilee ym. Halusin kuitenkin säilyttää alkuperäisen rikkonaisuutta ja ei jaksa veivaa loputtomiin. Mulle tärkeää tematiikkaa ja ratkaisuja tulevaa ajatellen.

1. Muste

Sinä päivänä, kuten edellisinäkin päivinä oli satanut lunta, ohutta tuulen mukana leviävää, rappukäytävien ovien hiuksenhienoista raoista tunkeutuvaa vitivalkoista lunta. Tuuli otti vauhtia talojen kulmista, syöksi lunta katoilta alas haudaten pensaat ja penkit, kaikki viimeiset syksyn merkit. Marraskuu levitteli tummaa viittaansa, päivä lyheni ja Saima työnsi rollaattoria, veti sitä, potki ja itki. Kinoksiin jäi kiemurtelevia vanoja, kaksi rinnakkain virtaavaa puroa läheiseltä ostoskeskukselta kerrostalon alaovelle.

Ovi ei mene kiinni, sulanut lumi valuu silmille, silmälasit ovat huurussa, vaappuvan käytävän päässä loistaa hissin nappi, majakka. Talo on muutaman vuosikymmenen vanha suorakaiteen muotoinen laatikko, kerroksia neljä ja portaat kiertyvät ylöspäin ja ylhäältä alaspäin. Taloon oli tehty jälkeenpäin hissi, jota Saima siunasi tuona hetkenä, kun 78 vuotta tuntui ensimmäisiä kertoja liian paljolta. Hissi nousi hitaasti neljänteen kerrokseen, sen jälkeen alas kolmanteen, peilistä katsoo takaisin sumean kumara ja luminen olento, josta jäljelle jää lätäkkö. Kodin ovi avautuu ja hän istuu eteisen tuolilla varttitunnin, silmät kiinni.

Silmät auki, silmälasit puhtaaksi, pitkä takki kylpyhuoneeseen ja rollaattori nurkkaan. Hattu jääköön eteisen lattialle, se näyttää hieman pieneltä märältä koiralta, hän ajattelee ja katsoo peiliin, yrittää hymyillä ja lähtee kohti keittiötä, välillä seinästä tukea ottaen, unohtaa avoimen oven ja kaatuu rysähtäen, nousee ylös ja nilkuttaa sydän jyskyttäen pieneen keittiöön. Valot olivat taas unohtuneet päälle, se jotenkin ilahduttaa kaiken loputtoman valkoisen ja mustan keskellä.

Muutaman, vain muutaman korvapuustin jälkeen Saima rojahtaa sohvalle, jalkojen jäädessä jotenkin kummalliseen asentoon, vanhan viltin peittäessä kiinni lipuviin silmiin saakka kaiken, pilviin. Illemmalla televisio auki ja kiinni, teevesi kiehumaan ja liekki pieneen, kauniiseen valkoiseen kynttilään hääkuvan eteen. Olohuoneessa on kultakehyksisiä vanhoja tauluja, pölyisiä kasveja, kirjoja ja vaatteita sikin sokin. Muutama likainen lautanen ja kasoittain lukemattomia lehtiä. Näkymä ikkunasta avautuu suoraan vastapäistä taloa kohden, paksut tummat verhot ovat kiinni ja jalkalampun kellastunut verhoilu luo lämmintä valoa nurkkaukseen. Verhon takana lumi luo monimuotoisia kinoksia kaikkiin mahdollisiin nurkkiin ja kulmauksiin. Saima ei ajattele mitään, pimeys imeytyy sydämeen musteena.

Se alkaa ohuena valuvana viivana, melkein näkymättömänä, mutta pisara pisaralta täyttää kaiken. Hiljaisuuden hetket venyvät, varjot pidentyvät ja syvenevät, sulautuvat yhdeksi jatkuvaksi hämäräksi. Yksinäisyys ja pimeys eivät ole enää vieraita tunkeilijoita, vaan osa sydämen kudosta. Sydän alkaa sopeutua, oppii tunnistamaan kauneuden, erottamaan kaipuun. Lepattavat äänet täyttävät ilman, muste alkaa hitaasti hälvetä. Sydämen voi joskus kuulla lyövän. Nyt se lyö ja lyö, epätahtiin, hakkaa ja pirstoo kehon joka lamautuu ja tärisee, värisee ja pysähtyy.

2. Valkoisia lintuja

Seuraavana lumisena päivänä Saima heräsi hiljaisuuteen, jonka rikkoi vain epäsymmetrinen kitinä, kolina ja välkkyvä valo. Epäsuhtaisena myttynä ambulanssin takaosan etuosasta, ohuen seinän erottamana ohjaamosta. Pitkin kehoa vyöryy kivun aaltoja ja sydän lyö ja lyö ja lyö taas, hän ajattelee Marttia, valo sykkii lähes samaan tahtiin. Ajatusten tai sydämen. Yhteinen aika muuttui kävelytiellä päälle lasketuksi lakanaksi korkeiden mäntyjen lomassa, ylhäältä päin katsottuna valkea lautta kiemurtelevalla, syksyisellä tummalla joella. Vasen käsi roikkui lautan reunan yli viistäen kylmää mustaa tietä tai vettä. Saima kierähtää letkujen, lääkkeiden ja muun romun yli. Huutaa tai haluaisi huutaa, kuin joskus kaikelle maailmalle kauniina yöttömänä yönä. Suurisilmäinen, ryppyinen jänis tuijottaa ja rikki mennyt defibrillaattorikin on aivan hiljaa, vaikka ihan juuri sekin huusi ja huusi särisevästi: Irti. Hetkeksi tauonnut lumisade alkoi taas ambulanssin ulkopuolella yrittäen peittää kaiken alleen, hitaasti aika pysähtyy ja kertautuu.

Kävelimme rannalla, aallot saavuttivat ja vetäytyivät, juoksimme metsässä kietovaa pimeyttä karkuun, makasimme lämpimällä kalliolla joka vietti jyrkkänä tummuvaan mereen. Kadunkulmissa pysähdyin ja katsoin taakseni, korkeat talot kaartuvat, kaatuvat, valo viiltää terävistä kulmista. Sinä makaat ihan hiljaa kylmällä tiellä, pettävät jalat, aika. Minä makaan nyt täällä. On kuuma ja kylmä samaan aikaan, olen yksin. Sinä olet siinä ja jossain muualla.

Sireenit itkevät, valot tanssivat, sydämet lyövät jos lyövät. Metallin murtuneet luut, lasin sirpaleiset sielut huutavat kaaoksen kudelmaan.  Rohkea, särkynyt, voimakas, heikko makaa kaiken keskellä. Tässä risteyksessä, tässä hetkessä. Koneiden vinkuna, ihmisten voihkina, surun ja toivon loputtomat säikeet. Jokainen esine, jokainen pirstale, kaikki pysähtyy. Pelastajat saapuvat, elämä vielä hetken, elä hetken vielä.

Toinen jalka ei liiku, toinen käsi ei liiku, ohennettu nopeasti juokseva veri lämmittää takaraivoa, hän yrittää työntää vääntynyttä ovea auki. Hakkaa sitä, huutaa sille mumisevalla ja korisevalla äänellä, pyytää armoa ja käy makaamaan esineiden päälle ja päättää antaa olla, antakaa minun olla. Takaovet repäistään auki ja kaksi miestä puhuu kovaan ääneen ilman sanoja. Kuolemanhiljaista, kuulokoje. Martti. Veren sävy laimenee kyynelvirrassa, avoimista ovista avautuu kumpuileva kaunis, talvinen metsämaisema. Saima ajattelee kaikkia keväisiä, innokkaita, laulavia pieniä lintuja. Värikkäitä, punaisia, tummanpunaisia. Ylhäällä liiteleviä valkoisia, puhtaan valkoisia lintuja. Kirkas, liian kirkas on taivas. Sulkee silmät ja tipahtaa valkoiselle kadulle, sama tuuli pyörittelee lunta höyhenien lailla, peittelee. Kinos on tyyny, sydän pysähtyy.

3. Taivaan portilla

Ensimmäinen merkki hälytyksestä on äänekäs piippaus ja välkkyvä valkoinen valo ambulanssin tukikohdassa. Ensihoitajat tarkastavat varustuksen ja siirtyvät nopeasti ambulanssiin. Tukikohdan ovi liukuu kirskuen ylöspäin, vilkut alkavat vilkkua ja hetken päästä sireeni saa muut autot hidastamaan, lakoamaan tien syrjään ja ihmiset jähmettymään tien laitaan, päiden kääntyillessä hitaasti vasemmalta oikealle ja takaisin kohti päämäärää, ajatusten jäädessä hetkeksi kaiken katoavaisuuteen.

Ambulanssin takaosan seinät ovat täynnä kiinnikkeitä ja kaappeja, jotka pitävät paikoillaan lääketieteellisiä välineitä, happipulloja, defibrillaattori, sidetarpeita ja lääkkeitä. Seinillä on myös muutamia kuvia, kaunis kesäinen merimaisema, lumen peittämiä vuorenhuippuja, kirkas taivas kumpupilvineen sekä hieman pelästyneen näköinen, suurisilmäinen jänis. Ne kaikki tärisevät kuoppaisella, lumen peittämällä tiellä.

“No niin, no niiiiiin, taas mennään ja vilkut päälle, kahvi jäi juomatta, tää muuten muuttui sitten ceestä beehen eli ei tartte körötellä ja siks laitoin koko setin huutamaan. Joku mummo taas kaatunut ja sydämestä ottaa, se ei kuulemma tahdo lentää ja yksin elää. Tätä just taas. Onks sulla kaikki ok?”

“Ihan ok, vähän väsyttää, lapsi ei nuku oikein. Mitähän jännää tänään löydetään?”

“Ai sä muistelet vieläkin sitä kaveria siellä yleisessä vessassa, kundi oli ihan käppyrässä kaiken roinan keskellä. Laiha kun mikä, mutta kuollut mikä kuollut. Se nyssäkkä sen vieressä voi olla kenen vaan, en usko, että sillä ois ollut niin hieno kuva jostakin vanhemmasta naisesta. Äiti varmaan, heh. Ei sun tartte kelaa, se on just hyvä lisä kokoelmaan.”

“Välillä mietin, että miks me näitä muistoja kerätään. Meille vai kenelle? Ei kai niin sais tehdä, mutta jotain jää jäljelle niistä ja onhan tää vähän jännää. Joku bonus meille, kuulitsä taas, että ne yrittää päästä eroon jostain lisästä meille?”

“En, eikä kiinnosta, nyt mä tartten sen kahvin, muuten kuolen just nyt. Kurvaan kioskin eteen ja kipase nopeesti, mustana, yks sokeripala. Kyllä se mummo jaksaa odottaa, onhan se varmaan venannu koko ikänsä  jotain pelastajaa, sitä paitsi mehän tässä ollaan niin elossa vielä pitkään.”

Ambulanssien tehtävät luokitellaan viiteen eri luokkaan joista kolme tärkeintä ovat:

A-luokka (välitön): Välitöntä lähtöä vaativat tehtävät, joissa potilaan elämä on välittömässä vaarassa. Ambulanssin tulee lähteä välittömästi ja käyttää tarvittaessa hälytysvaloja ja -ääniä. 

B-luokka (kiireellinen): Kiireellisiä, mutta ei välittömästi henkeä uhkaavia tilanteita, joissa ambulanssin on syytä saapua paikalle nopeasti. Hälytysvalojen ja -äänien käyttö on tilanteen mukaan. 

C-luokka (kiireetön): Kiireettömiä tehtäviä, joissa potilas tarvitsee ambulanssikuljetusta, mutta tilanne ei ole kiireellinen. Ei yleensä käytetä hälytysvaloja tai -ääniä.

”Ajattele miten hieno hiuspinni vaikka onkin vääntynyt, punainen perhonen ja kaikki. Harmi, että kuoli, oli vielä niin nuori.”

”Laita se nyt vaan sinne laatikkoon, ihan sairasta, sulle tulee tästä jossakin vaiheessa seurausta. Viimeistään taivaan portilla, kun aika on kortilla.” 

”HA73, hälytystehtävä luokka A. Nuorehko mieshenkilö juossut lasin läpi, hengitys pinnallista, verta kaikkialla, lääkäri paikalla.”

”Mun mielestä haetaan se mummo tässä samalla, kun on lähellä ja sit ajetaan tsekkaamaan toi tilanne, siellähän on jo lääkäri. Mummolle vähän kyytiä. Kahvi huuleen, laitetaan tuulee.”

100 metrin korkeudesta kiitävä ambulanssi näytti välkkyvältä väriläiskältä kiemurtelevien valkoisten pisteiden jonossa. 50 metrin korkeudesta rakennuksia ja ihmisiä, ei vielä koiria eikä kissoja. Aivan läheltä väreileviä sävyjä, ambulanssi kiitää  yli suojateiden, risteysten ja lumihiutaleiden. Hetken näyttää siltä, että välkkyvä valo jätättää ja piirtää vanan, jättää ajan. Risteyksen molemmin puolin kasvoi valtavia kuusia joiden oksat notkuivat lumen painosta. Läheisen järven pinta oli jäässä, kimmellys sai koko maiseman näyttämään epätodelliselta. Tuuli vinkui hieman kylmän ilman pyörteillessä läpi risteyksen, lunta kasaantui kinoksiksi tielle. 

”Kelaa nyt tätäkin”. Ensihoitaja ottaa penkin alta puisesta vanhasta, punertavasta sikarilaatikosta ihan ruttuun menneen sormuksen.

”Joku huumehyypiö, sisällä muuten lukee vuosi 1978 ja kirjaimia, on varmaan kultaa ja nyt tyyppi multaa.”

”Laita nyt sekin vaan pois, pois”. Kuljettaja työntää kädellään ja katsoo sivulle, katsoo eteen ja huutaa . Kirskuu, painautuu, pysähtyy ja murskautuu joka luu.

4. Katso tätä kauneutta

Matalia muuttuvia ääniä, nastarenkaiden huminaa, jarrujen kirskuntaa ja sireenien ulvontaa. Talvisen pakkaspäivän kadonnut hiljaisuuden verho, tummuva horisontti huutaa kilpaa loputtomiin ulottuvien lumisten peltojen kanssa, jossain heilahtaa puu tai kaksi varistaen kaiken pois. Korkeudesta kolaripaikan risteys näytti piirretyltä, sotkuiselta ristiltä valkoisessa maisemassa. Raidallinen vilkkuva laatikko ja tumma kallis, ruhjoutunut suorakaide. Ympäriinsä rojua, pirstaleita ja maassa makaavia, seisovia ja juoksevia henkilöitä sekä taakse kerääntyvä häikäisevä, monivärinen, metallinhohtoinen jono. Valaistuneita kasvonpuolikkaita, 112. Lumihiutaleet leijailivat yksittäin (joskus kietoutuneina toisiinsa) haalean harmaalta taivaalta, vähitellen peittäen kaiken valkoisella, hennolla kerroksella. 

“Tuuli heilauttelee päätä, pilvien varjot vyöryvät pitkin jäätä. Tuuli heilauttelee päätä, pilvien varjot vyöryvät pitkin jäätä.”

Laura toisteli lausetta etupenkillä silmien avautuessa, valojen välkkeessä. Se alkaa ja loppuu tähän, hän ajatteli ja tuijotti turvatyynyä joka näytti likaiselta lumikasalta, riuhtoen samalla rintakehää puristavaa turvavyötä. Janne retkotti vieruspenkillä luonnottomassa asennossa aivan hiljaa, kasvot murskana. Kahdenkymmenen metrin päässä raahautuu mies maata pitkin jättäen jälkeensä tumman vanan, joen. Savua ja hiljaista huutoa, hyvin hiljaista vielä ohikiitävän hetken. Laura potkaisee, sammuttaa välkkyvän valon ja vaipuu takaisin. Edessä olevan henkilöauton runko on vääntynyt ja painunut kasaan. Hitaasti laskeutuva auringonvalo, säteet kimpoilevat metallinpalasissa ja lasinsirpaleissa.

Miehet, tummat miehet kiertävät ambulanssia, oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle. Pysähtyvät ja katsovat. Laura leijailee yläpuolella, näkee risteyksen, valkoisessa olevia mustia läikkiä, punaisia pisteitä ja metsän josta osa lumesta on varissut pois. Laura haluaisi nähdä itsensä, palata takaisin, lopettaa ajan, antaa kaiken olla, lähteä kotiin. Hän avaa silmät. Ne miehet juoksevat yht’äkkiä pois.

Saima nousee ylös, autojen valonheittimet piirtävät pitkän varjon, luminen tie näyttää suurelta aaltoilevalta lakanalta. Martti ei sanonut mitään tai oikeastaan sanoi, mutta ei sillä hetkellä vaan sitä ennen. 

”Katso tätä kauneutta, puita ja tuulta, kaikkea mitä on.”  

Saima lyyhistyy, joku juoksee taas ja huutaa. Laura mätkähtää alas ovesta ja huutaa, kuten niin monet muutkin. Hän lähtee konttaamaan ja tapaa päämääräämättömällä matkallaaan liikkumattoman hahmon. Laura huutaa taas ja kääntää käpertyneen Saiman selälleen ja huutaa taas apua, defibrillaattori.

Ryppyisellä kaulalla roikkui vielä hetki sitten patinoitunut kultainen sydän jonka kääntöpuolella luki Martti. Hetken päästä Laurakin kuolee käsi nyrkissä ja lumisadekin yltyy mittaamattomaksi. Kahden puun takana, auringon lakana, järven kimmellystä ei enää ole, näe. Kaikesta jää maahan tumma jälki, joka peittyy taas hetken kuluttua. Hetken kuluttua.

5. Tuulen selkään

Se alkaa usein puristavana, polttavana tai jäytävänä kipuna rintakehässä, ikään kuin raskas paino olisi asetettu rintalastan päälle. Kipu voi tuntua siltä kuin valtava koura puristaisi sydäntä, eikä se hellitä otettaan, vaan pikemminkin kiristää otettaan ja leviää hitaasti mutta varmasti. Jokainen hengenveto vaatii valtavan ponnistuksen. Monet kuvaavat tunnetta syväksi ahdistukseksi tai epämääräiseksi tunteeksi, että jotain hyvin vakavaa on meneillään, ennen kuin he ymmärtävät, että kyseessä on sydänkohtaus. Ajatus oman kehon pettämisestä on‚ musertava ja saa joskus reagoimaan tahdottomasti nauramalla, peittämään pelonsekaisen.

Saima nousi ylös, kello kävi jo puoltapäivää. Peitto oli valunut lattialle, ulkohousut puristavat ja harmaat hiukset lainehtivat sinne tänne. Rintakehää pakottaa. Hän lähtee kohti kylpyhuonetta, kaatuu muutaman metrin päästä ja iskee pään eteisen puhelinpöydän kulmaan, nousee ylös uudelleen ja katsoo kylpyhuoneen peilistä itseään. Sinäkö se olet, minä sama minä jossakin, tämä on se matka jota käyn vielä. Pyyhkii veren pois kasvoilta, harjaa hiukset, riisuu ulkovaatteet, istuu ja sulkee silmät pitkäksi, pitkäksi aikaa. Sydämessä hiipii varjo, raskas pilvi. Se kuristaa, se polttaa syvältä sisältä, kipinöi ympäri kehoa. Kylmä hiki liimautuu ihoon, aika venyy ikuisuudeksi. 

Keittiössä tuntuu taas hyvältä, ikkunasta näkyy valkoinen talvi, pöllyäviä tuulentuiverruksia ja pieniä hahmoja matkalla kuka minnekin. Mittaa kahvin, avaa jääkaapin, laittaa veden valumaan ja kaatuu taaksepäin, sydän, sydän sydän. Saima alkaa nauramaan, laulamaan.

“Hätäkeskus, kuinka voin auttaa?”

“Rintaa puristaa, sydän ei tahdo lentää, nousta tuulen selkään.”

“Voitteko rouva toistaa, en saanut ihan selvää”

“Makaan lattialla, vesihana jäi auki ja en pääse ylös. Luulen sydämen taas temppuilevan omiaan. Hölmö nuori sydän, heh.”

“Lähetämme teille ensihoitoyksikön eli ambulanssin, se tulee noin puolen tunnin sisällä.”

“Ei minulla niin hätää ole, pääsen kyllä hetken päästä varmasti ylös, ettei se ambulanssi tule turhaan jos joku muu tarvitsee sitä enemmän ja kuolee, koska se on täällä ja minulla ei olekaan oikeasti hätää. Olen yksin ja joillakin voi olla lapsia ja perhekin. Ettei se olisi virhe.”

Hetkien kuluessa läheisen ostoskeskuksen takaa alkaa kuulua sireenin ääntä, joka yht’äkkiä vaimenee ja muutaman minuutin päästä alkaa taas, lähestyy. Lumeen piirtyy jäljet, kaksi jokea, mutkissa neljä. Saima sulkee silmät ja ajattelee kevättä, ensimmäisiä lintuja, korkeuksissa huutavia lokkeja joiden ääni ei kantaudu. Jossain vielä ylempänä liitelee tumma kotka antaen välillä vauhtia suurilla siivillään, jotka päästävät samanlaisen matalan äänen kuin sydän, kun sen joskus kuulee.

------