Kriittinen korkeakoulu / 3. teksti

KULTAKEHYKSET  

(Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023. Lopussa palautetta ja mietteitä tekstistä.)

“Siirry heti ja samantien kaksi askelta taaksepäin tai yksi eteen ja kaksi sivulle, tai minä lyön tai jotain tai en minä tiedä, anteeksi. Älä liiku tai tämä tippuu ja me kuollaan kaikki ja en ikinä enää näe ketään ja kaikki tekemättömät hommat, auto pitää hakea huollosta ja mitä kaikki ihmiset, vittujen vittu.”

Sunnuntaina, unen rajamailla Eevasta tuntui, että joku potkii epärytmissä palloa seinään pienellä sisäpihalla joka vahvistaa äänet talojen korkeassa kuilussa. Ääni matkasi ylös avoimesta ikkunasta sisään jääden värisemään seinälle. Illalla päälle jäänyt pöytälamppu loisti kirkkaana sängyn vierellä, valo viilsi kehoa ja päätä särki. Kauhea herätys taas, hän ajatteli ja nousi ylös.

Kaksi ikkunaa, kaksi kasvia ja kasa vaatteita sekä iltapäivien valo joka piirtää joskus kaiken lempeäksi kuvaksi. Seinällä, ikkunoista länteen oli suuri taulu jonka kultakehyksistä puuttui pala, jylhä maisema jossa jyrkänteen reunalla seisoo tummissa vaatteissa pikkuriikkinen hahmo. Jos kehystä katsoo aivan läheltä voi nähdä juuri ja juuri muutaman vaalean hiuksen rikkonaisessa kohdassa. Lapsi alkoi huutaa ja hän avasi jääkaapin, otti äidinmaidonvastikkeen. Kohta kilahti mikro, kolahti ulko- ovi ja hissin painike sanoi piip.

Seuraavan kerran hissin painike päästi korkean äänen hyvin korkean tornitalon ala-aulassa, toimistokompleksissa keskeneräisten peltojen ja leveiden, risteävien teiden äärellä. Taivaaseen yhtyvä häikäisevä kiilto, jatkuvasti ylös ja alas, sisään ja ulos. “Peilityyni ei ole sama asia kuin peilistä näkyvä kuva” hoki Eeva hississä korvien mennessä silti lukkoon. Etätyöhön liittyvä tärkeä asia oli jäänyt taas, väsymys kulki perässä raskaana mustana varjona. Hän ajatteli kaikkia pieniä hyönteisiä jotka jäävät kenkien alle, sammakot autojen alle ja kaikki syksyisin tippuvat lehdet joista tulee vielä ohuempia junan kulkiessa yli, viimeisen lehtivihreän purskahtaessa raiteille. Eeva pudisti päätään ja yritti keskittyä, taas.

Valot välähtivät ensimmäisen kerran kerroksessa 23, toisen kerran pari kerrosta alempana ja sammuivat kerroksessa 16. Hissi pysähtyi heilahtaen kaksi kertaa oikealle ja kerran vasemmalle, mitään varsinaista ääntä ei kuulunut paitsi vierestä kuulunut vaimea “oho ooh perkele” jonka jälkeen seurasi rytmisesti laajempi sarja kirosanoja. Eeva ei itse asiassa tiennyt miltä noin kahdenkymmenen sentin päässä oleva puuhkuva edes näytti. Hissiin astuessa vain tumma hahmo takanurkassa ja nyökkäys silmäkulmien alta, tutin asentoa korjatessa. Lapsi oli nukahtanut rintareppuun.

Lapsi heräsi, alkoi huutaa, hahmo alkoi huutaa ja painella, hakata hissin nappuloita jotka eivät enää päästäneet ääntäkään. Kimpoileva äänenpauke toi seinät lähemmäksi, kiihtyvä hengitys tuntui oudolta valolta.

”Ota rauhallisesti, ei kannata hakata niitä miten vaan, ethän sä edes nää mitään.”

”Vittu tässä mitään sokeita olla.”

“Koska olen selkä hissin ovia vasten, voin kokeilla saisinko sitä avattua.” Hän työntää rauhallisesti sormenpäät, kynnet metalliovien väliin ja vetää, kaksi katkeaa ja yksi lähtee irti. Näkymätöntä verta vuotaa pitkin käsivartta pienenä norona ja tipahtaa kyynärtaipeesta alas kyynärpään kärkeen ja lähes äänettä lattialle. Lapsi nukahtaa käpertyneenä ovesta katsottuna oikeaan nurkkaan.

Eeva ajatteli lintua kalliolla joka on hetken ja sitten ei enää olekaan, sen jälkeen kaukana kiitävää hevosta jota ei välttämättä pysty tunnistamaan hevoseksi, mutta se tuntuu kuitenkin siltä. Ja kaikkia haavoittuneita metsän eläimiä pimeydessä etsimässä apua tai toista eläintä. Lapsi ryömii puolikaaren mustalla lattialla jota ei edes erottanut mustaksi. Hahmo kompastuu lapseen ja horjahtaa Eevaa päin, takki tuoksuu vanhalle nahalle ja hahmo hetken miellyttävälle, lapsi alkaa taas huutaa.

”Etkö mitenkään saa tuota pysymään hiljaa, menee hermot, ei pysty keskittymään, en tajua mitä me voidaan tehdä. Napit ei toimi, hälytysnappi on mykkä, meillä ei ole mitään valoa, me kuollaan kaikki ja mitään ei enää ole, jumalauta, jumalauta.”

”Ei kai se pysy hiljaa jos sä möykkäät ja kompuroit ja sekoilet, oot muutenkin vähän outo. Voisitko edes kertoa kuka olet. Olen väsynyt, päätä särkee. Puuttuu pala, särkenyt siitä saakka, kun mut heitettiin kodissa päin seinää, taulua tai mitä se sulle kuuluu. Tajuatko, et tajua. Näen kyllä kauniita asioita, kaikkialla.”

“Se ei olennaista, vaan se miten pääsemme pois ja miten saamme huomion herätettyä, tässä talossa ei taida olla kukaan näin sunnuntaina iltapäivällä. Voimme hakata ovea, kattoa, rikkoa peilin ja vaikka hyppiä rytmissä, mitään kuitenkaan tapahdu. On pimeää, on kuuma, vauva haisee voi vittujen vittu taas, nyt riittää ja pidä nyt se vauva tai lapsi tai ihan sama ihan hiljaa ja oma pääsi kiinni saatana, minä olen ja minä tiedän. Kirkkaus, kaikkeus tai kauneus, ihan sama sekin.” Alkoi taas pauke, kolina ja kilinä.

Niin hiipuivat tunnit, hetket ja toivonkipinät, viimeiset marraskuun matalat valonsäteet. Kaukana jossain huutaa kurki, hyppää jänis ja kaikki metsän puut nyökkäävät äkillisessä tuulenpuuskassa kuin osaa ottaakseen. Liikenne korkean talon ympärillä kulkee vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle ja liikennevalot päästävät samoja ääniään päivä päivältä. Näin kaikki on ja samaan aikaan suorakaiteen muotoisessa metallisessa, pystysuuntaisessa laatikossa nukkuu kolme ihmistä, kolmessa nurkassa, yhden nurkan ollessa täysin toimeton muutamaa jo kuivunutta pisaraa lukuunottamatta.

Eeva herää ja ajattelee kaikkia kuvia epätarkoista kaupungeista, jyrkkiä valoja, jyrkänteitä laitamailla ja puistojen värikkäitä kasveja, jotka ovat aivan varmasti jo kuihtuneet pois. Hän heijaa lasta, rauhoittaa, peittää lapsen yhä voimakkaammin ja voimakkaammin tuoksuvalla nahkatakilla. Käsi osuu peiliin joka varisee alas, koska syksy on ollut hyvin sateinen. Sen jälkeen hentoon käteen, hengitys hengitykseen, kaukaa kuuluu ääniä.

Hissi nytkähtää, kolahtaa ja ohikiitävän hetken kaikki tuntuu painottomalta, ylös tai alas. Hissi pysähtyy, ovet avautuvat ja kirkkaus polttaa kääntyilevän näkökentän puhki. Monia ihmisiä, apua, käsiä ja kysymyksiä. Kaukana pitkän käytävän päässä talutetaan ovesta ulos nahkatakkista, tummaa pikkuriikkistä hahmoa.

“Kuulimme lapsen äänen.”

----------

Kirjoitettu parissa päivässä luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla 8/2023

Jälkisanat:

Edellisen hiukka hässäkän eli toisen tekstin jälkeen päätin kirjoittaa selkeämmin ja perinteisemmin aikajanalla. Tehtävän määrittelyssä oli "Pimeys" ja aistihavainnot. Mulle melko helppo aihe ja idis oli käsillä jo heti kättelyssä, mutta ei kun ei mennytkään ihan sulavasti. Näissä lyhyemmissä teksteissä (max 6000 merkkiä) joutuu kehittämään loppuratkaisun viitteitä jo aika alussa, kaikki tapahtuu pakostakin nopeasti. Haasteellista omalla tavallaan ja sain taas ympättyä hieman runollisuuttakin messiin! Kirosanoista syytän Litku Klemettiä jonka näin Flowssa. Kelailin näin tekstiä palauttaessa:

"Moi, ohessa kolmas teksti. Ehkä vaikein tähän saakka vaikka aiheena tavallaan mulle helppo kuvailu aisteilla ym. Tuuliajolla olen ollut eli purjehtimassa ja kaikkivoipaisena kirjailijana kuvittelin kirjoittavani ihan missä vaan, vaikka ylösalaisen tai uidessa. Eipä mene niin ja piti palata mereltä takaisin jo tänään, että pystyi keskittymään ja viimeistelemään tekstin."

Kirjoitin vastauksen opettajan antamaan palautteeseen, tässä siitä pari lainausta:

"Mulle on tärkeää tuoda teksteihin monia tasoja joilla voi samalla ohjailla lukijaan, lukijan tunteita. Eräänlaista etäännyttämistä, kutsun sitä välillä hämäämiseksi eli runollisen ilmaisun mukaan tuomisella luo tilanteisiin merkityksiä joita niissä ei suoraan ole, tulkinnan pallo lentää lukijalle ja kauas jänisten maailmaan. Toisaalta juuri runollisuus, tunneilmaisu mukana tekstissä on just niin paljon mua."

"Vielä reunahuomautuksena: Jouduin aluksi korjaamaan viestiäni, koska kirjoitin lukijan sijaan katsoja! Kuvaa just hyvin sitä missä mylleryksessä, siirtymävaiheessa on kuvataiteen ja kirjoittamisen suhteen. Tosin on tietty myös tärkeetä, että lukija on myös katsoja eli kokija monella tavalla. Ja ehkä tässä katsoja/lukija tematiikassa on mulle hyvä ohjenuora eli täytyy yrittää säilyttää visuaalisuus ja kuvailu isona osan kirjoittamista, koska se on myös mulle luontevaa."

Opettaja (kirjailijoita kaikki tyynni) antoi palautetta tekstistä mm. näin:

"Ihan hirveän hieno teksti taasen, ei mulla ole tästä negatiivista sanottavaa! Sitäpaitsi sulla on niin oma ääni, etteipä sitä hirveesti voiskaan puuttua, ylistää vain. Eeva on tosi mielenkiintoinen persoona ja hänen sisäinen maailmansa naurattaa. Tykkäsin siitäkin, että tilanteesta ja toiminnasta kertojanääni karkaa jäniksiin, eli että tämä ei ollut ihan suljetun tilan selviytymisdraamaa, vaan tässä on tuo runollinen taso koko ajan."

----